(Säv. Tapio Rautavaara, san. Helena Eeva)
Minun veljeni Jan, oli kulkuri vaan.
Kodin hylkäsi hän sekä maansa.
Kaiken jätti hän sen, oli onnellinen,
kun vain soitella sai kitaraansa.
Kotitölli niin ahdas ja harmaja on,
sydän täällä on raskas ja laulamaton.
Minä ymmärrän sen, miten onnellinen
on mun kulkuriveljeni Jan.
Minun veljeni Jan, halus tanssia vaan.
Siellä maantiellä tanssi on työnä.
Siksi lähti hän pois että soitella vois,
näin hän selvitti sen sinä yönä.
Täällä painavat huolet mun askeliain,
niiden vuoksi se askele raskas on ain.
Minä ymmärrän sen, miten onnellinen
on mun kulkuriveljeni Jan.
Minun veljeni Jan, iloluontehellaan
tytöt hurmasi täällä ja tuolla.
Vaikka minne sen vie, veli veitikan tie,
hällä ystävä on joka puolla.
Minä luota en lempeen ja tyttösihin.
Minut petti mun armaani ainoakin.
Minä ymmärrän sen, miten onnellinen
on mun kulkuriveljeni Jan.
Mutta...
Minun veljeni Jan palas vihdoinkin, vaan
oli vuodet jo uurteita vuolleet.
Niin kuin olleet jo ois kaikki laulunsa pois,
siellä maailman myrskyissä kuolleet.
Kotitölli se sittenkin turvaisin on.
Se on ahdas, mutta ei rakkaudeton
Minä ymmärsin sen, olin onnellinen,
mut ei ollut mun veljeni Jan.
